JUMALAN KANSSA OMALLA KIELELLÄ*

Ilon hetkiä Aunuksessa

Viime kesänä Aunuksen Karjalassa vietettiin juhlaa: sunnuntaina 26. heinäkuuta 2009 pidettiin Jeroilan kylän ortodoksikirkossa ensimmäistä kertaa liturgia kolmella kielellä: kirkkoslaaviksi, venäjäksi ja aunuksenkarjalaksi. Toimituksessa palvelivat Jeroilan pappi isä Boris ja hänen poikansa, isä Puavil, joka tätä nykyä hoitaa pappistointa Vitelen kylässä. Karjalassa ilmestyvä Oma Mua -lehti uutisoi tapahtumasta elokuussa 2009.

Juhlapäivän aamuna tuuli pyöri taivaalla ja hajotti eilisiä sadepilviä. Menisivät jo siitä kauemmaksi, jotta sää selkenisi, aurinko paistaisi, tiet kuivuisivat, ihmiset nousisivat ripeästi ja hyvillä mielin lähtisivät kirkkoonsa, joka on jo satoja vuosia seissyt Aunuksenjoen rannalla, peltojen ja niittyjen keskellä. Tuuli näki, kuinka paljon oli pitänyt kärsiä, kun Jumalan huoneesta oli tehty klubi… Mutta nyt sydän ilostui: kirkko hohti valkoisena kutsuen sinne rientäviä ihmisiä. Sisäpuolelta kirkko on oikein mukava, siistitty, puhdas - todellinen pyhä paikka.

"On hyvä, että nyt saa vapaasti uskoa, kiittää Jumalaa ja pyytää Häneltä kaikkea hyvää ja varjelusta", sanoo Jeroilan kirkon päämies, isä Boris. "Kymmenien vuosien ajan kiellettiin uskomasta Jumalaan." Samanlaisia pahoja aikoja on pitkään ollut myös karjalan kielellä: milloin karjalankieliselle puheelle naurettiin, milloin taas sitä ei innostettu puhumaan. Monet lakkasivat puhumasta karjalaa, mutta kieltä ymmärtäviä on kuitenkin jäljellä paljon.

Ihmisten sydämissä oma äidinkieli elää, se ei unohdu. Siksi pitääkin kirjoittaa, lukea, puhua, laulaa - kaikki me, jotka osaamme. Antaa ihmisten oppia karjalaa", kertoo Zinaida Dubinina, joka tuli tähän jumalanpalvelukseen tyttärensä ja vävynsä kanssa. Hän on tehnyt paljon karjalaisten hyväksi: on kääntänyt livviksi Uuden testamentin ja Psalmit, rukouksia ja nyt myös liturgian. Sydäntä lämmitti kuunnella, kuinka korkeat nuoret äänet lauloivat rukouksia livviksi. Kirkkokansa luki yhteen ääneen kaksi tärkeintä ja kalleinta rukousta "Meijän taivahallinen Tuatto" (Isä meidän) ja "Uskon…" (uskontunnustus).

Nyt on vaikea saada tietoa siitä, pidettiinkö ennen vanhaan joissakin kirkoissa jumalanpalveluksia karjalan kielellä. Muistelin mummoani, joka oli pahoillaan ja valitteli sitä, että kirkot hävitettiin. Hän opetti meitä lastenlapsiaan rukoilemaan, mutta kun kyselimme, mitä jotkut sanat merkitsivät, hän ei osannut niitä kunnolla selittää. Mitenkäs mummorukka olisi opetusta saamatta voinutkaan ymmärtää vaikeaa kirkkoslaavin kieltä. Jos silloin, kymmeniä vuosia sitten, olisi pidetty sellainen kaunis liturgia omalla äidinkielellä, niin mummo ja muutkin Jumalaan uskovat karjalaiset olisivat olleet suuresti iloissaan.

Jumalanpalveluksen lopussa isä Boris ja isä Puavil toivottivat kaikille hyvää Pyhän Gabrielin muistopäivää sekä kertoivat tuntojaan. Isä Puavilin sanat koskettivat kuulijoita sydämen sisintä myöten: "Veljet ja sisaret! älkää unohtako tätä päivää. Katsokaa, kuinka me elämme nyt: oman kielemme olemme unohtaneet, venäjää osaamme miten sattuu. Mihin oikein olemme menossa? Mitä jätämme lapsillemme? Puhukaa, hyvät ihmiset, karjalaa ja opetelkaa venäjän kieli kunnolla, lukekaa, käykää kirkossa, rakastakaa toisianne. Silloin alatte elääkin toisin - saatte kokea, että Jumala auttaa ja varjelee." Jumalanpalveluksen aikana naiset pyyhkivät tuon tuostakin kyyneleitä silmistään. Sydämiin jäivät ylevät mietteet ja tunnot muistuttamaan tästä päivästä.

Isä Puavil ja Zinaida Dubinina jäivät vielä kirkon portaille juttelemaan karjalaksi siitä, miten he haluaisivat, että oma kieli kaikuisi useammin kirkoissa ja myös tšasounassa, joka tänä vuonna (2009) rakennettiin Alavoisen kylän keskustaan. älkööt nämä toiveet rauetko tyhjiin. Auta, Jumala, meitä kaikkia.

*Jumalan kel omal kielel -artikkeli julkaistaan tässä lyhennettynä.